Olipa kerran Reddam House, joka päätti täyttää kymmenen vuotta.

Catherin ja minä pienten lasten leikkipaikassa.

Tässä muutama pieni lapsi..

Ana ja muutama muu "vapaaehtoinen" limutölkissä.

Eikö olekin suloinen?

Tanssijoita, jotka esittivät skotlantilaista tanssia säkkipillin säestyksellä.

Funpark

Vesiliukumäki

Lazer Show

Lyhdyt

Mun "vapaaehtois" paita ja juhlan käsiohjelma. Aamulla, kun saavuin alakertaan tässä paidassa, perheeni riemastui, että minulla on muitakin värejä, kuin mustaa :)

Nyt ei ollut kyse mistään ylellisestä kahvitilaisuudesta, jonka aikana rehtori pitää puheen ja koulun suloisin oppilas ojentaa ruusuja keittäjille. Ei todellakaan! Juhlia suunniteltiin jo silloin, kun tulin Afrikkaan. Koko grade 10 (eli lukion ensimmäinen luokka (eli minun luokkani)) oli varustettu auttamaan ja organisoimaan juhlia pakollisena vapaaehtoistyönä. Tulimme siis lauantaiaamuna kymmeneltä kouluun hienoissa punaisissa Grade 10 Crew T-paidoissamme, jotka olimme joutuneet maksamaan itse (tosin vain R30 joka on noin 3€). Hyvä puoli oli se, että paidan lisäksi saimme laittaa mitkä tahansa vaatteet halusimme, ei siis koulupukua.

Koulun valtava urheilukenttä oli jo täynnä kaiken näköisiä telttoja, kojuja, pomppulinnoja, vesiluikumäkiä ja huvipuistolaitteita. Kenttä oli jaettu kahtia ja toisella puolella oli poniratsastusta ja rugbya. Koulun pääsisäänkäynnin eteen oli viritetty esiintymislava, katos ja valtavat kajarit, jotta ääni varmasti kuuluisi koko alueelle. Minun hommani oli auttaa backstagella ja löytää esiintyjät oikeaan aikaan oikeaan paikkaan ja ilmoittaa sitten juontajalle mitä tapahtui. Homma oli kamalan sekasotkuista ja olisi tietysti ollut avuksi, jos osaisin englantia paremmin ja jos tunnistaisin ihmisiä. En ollut onneksi yksin tässä duunissa. Koko juhlan ajan, joka kesti klo12-19, lavalla oli jotakin ohjelmaa: musiikkia, tanssia, draamaa. Mikrofiinit ottivat jatkuvasti häikkää, toisinaan ne eivät toimineet ollenkaan. Miksauspöytä oli noin sadan metrin päässä lavasta, joten ääniä hoitavilla pojilla ei ollut mitään mahdollisuutta tietää missä mentiin lavan takana. Mutta loppujen lopuksi kaikki sujui kuitenkin oikein hyvin.

 Minä lauloin myös juhlassa, Juha Tapion Kaksi Vanhaa Puuta. Ehkä siksi, koska pystyin periaatteessa säestämään sen itse ja opettajani ei halunnut nousta lavalle koko päivän aikana. Matkaan meinasi tulla mutka, koska ystäväni Ana, joka säesti minua kitaralla, oli unohtanut kitaransa kotiin. Kalastimme hänelle kuitenkin jostain lainaksi instrumentin ja show jatkui. Olimme nousseet jo lavalle, kun selvisi, että Anan kitaramikrofiini ei toiminut. Oli tuulista ja minun nuottini eivät pysyneet telineessä ja ystäväni Andrew seisoi koko ajan vieressäni ja piteli nuoteistani kiinni. Lopulta teimme niin, että Ana jätti laulamatta taustani ja ainoastaan soitti. Sillä tavalla saimme hänelle mikin kitaraan.

Ja uskokaa tai älkää: olin jälleen aivan umpijäässä koko päivän. Ehkä siksi, koska työskentelin osan aikaa limutölkin muotoisella limukojulla. Kojun sisällä oli lavuaarin tapaisia syviä altaita, joissa oli kylmää vettä ja jääpaloja. Limutölkit olivat altaiden pohjalla, jotta ne pysyisivät kylmiä. Eli joka kerta, kun joku halusi ostaa jotakin, limutölkki piti kalastaa hyisen altaan pohjalta. Voitte vain kuvitella sitä tuskaisaa tunnetta, jos kalasti väärän tölkin. Onneksi minulla oli lapaset mukana.

Vahdin myös jonkin aikaa vesiliukumäkeä. Siellä eräs poika jutteli kanssani ja kysyi yllättäen olenko minä kreikkalainen.. Kerroin olevani Suomesta ja selvensin, että se on Euroopassa. Poika kertoi kaikille jonossa oleville, että minä olin Euroopasta. Se kuulosti varmaan todella eksoottiselta pienten lasten mielestä.

Illalla oli Lazer Show. Kun oli pimennyt tarpeeksi, koko kenttä peitettiin sumuun. Koulun edessä lavalla oli tanssijoita lazer puvuissa ja voitte vain kuvitella kuinka mieletöntä se oli. Olin vieläkin kylmissäni ja ystäväni Anan veli antoi minulle hupparinsa. Olin ensin tosi Suomalainen, enkä meinannut ottaa sitä vastaan. Oli kuitenkin paljon mukavampaa katsoa Lazer showta kun ei tärissyt niin paljoa.

Lopuksi, koko päivän huipennukseksi ihmiset lähettivät taivaalle paperilyhtyjä. Sellaisia joita oli Disneyn elokuvassa Kaksin Karkuteillä. Se oli muuten mieletöntä, mutta jotkut lyhdyt syttyivät palamaan kokonaan, ja pelkäsin, että kuka sytyttää koulun ensimmäisenä. (Koulu on betonia, se ei syty paperilyhdystä.) Anan vanhemmat heittivät minut kotiin. Oli todella rankka päivä, mutta sen arvoinen.

-Anni